Näissä sanoissa
on jotain … jotain
kuin uutta lupaavaa.
Ja tämä
pikku tarina sitä uutta jo nyt eteenpäin kuljettaa.
Uuden uusi aamu
Ja kun minä nyt,
virkistävän ja hiet
poistavan kylmän suihkun jälkeen
istahdin keinutuoliini
koneen ääreen ja
katson ulos
ikkunasta,
näen miten vesisade vihmoo pisaroita, jotka lukuisina
viiruina
valuvat pitkin lasia, ja
sateen ropina kuuluu
ikkunalaudoista
kodissani vähän joka
puolelta.
– Nyt siellä sataa! -
Kuten oli luvattukin.
Tämä vain pikku
johdannoksi uudelle aamulle
- ties vaikka jollekin
uudella ajalle, muutokselle,
joka tänä aamuna alkoi
näin.
Takana hyvin nukuttu yö, vaikka
hieman katkonainen,
ja viimein hereille
puoli kymmenen.
Siitä aamupala
normikaavan mukaan; plenderillä ihana
kaiken sisältävä sotku
hedelmiä, marjoja, siemeniä, taatelia,
pähkinöitä, jugurttia ja
myös kreikkalaista. Tietysti mausteiksi
vähän merisuolaa,
inkivääriä, valkosipulia, mustapippuria,
kanelia,
kurkumaa ... ja mitä kaikkea nyt
siinä vielä olikaan.
Ja kattilassa kiehahti
eilistä kahvia – ihan hyvää edelleen.
Siitä aamupalalle
telkkarin ääreen, josta tuli sopivasti
Puoli seiskan eilisen
nauhoitus,
ja ihana Seela Sella.
Tuon kaiken aamuisen
ohjelman siinä itseeni sovitin,
ja uudesta aamusta
nautin.
Päällimäiset tylsät
uutisen jo kännykästä kuuntelin
aamupalaa tehdessä. Ei
mitään uutta! Pelkkää sotaa
ja siihen varustelua.
Jotenkin siinä hetken
mietin, että pitäiskö tuostakin jotain
kirjoittaa, kun nuo
aikaisemmat tarinani kulkevat aivan
muissa ulottumissa.
Kehoanikin ehdin hetken
miettiä, jäykistyy jäykistyy mokoma,
tästä istumisesta ja
koneen ääressä kököttämisestä sanojeni
maailmassa.
Vähän telkkua
välipalaksi, etten liian syviin ylös tai alas
sanojeni kanssa putoa.
Kehon venyttely pitää
hoitaa tuossa
ikkunani alla olevalla jumppakummulla sauvojen kanssa,
ja sopivin väliajoin laivan ihanissa tansseissa.
Ja tuosta
jäykistymisestä juuri mietin, että kyllä nyt pitäis
mennä ulos, tuohon mun
jumppakummulle, kiipeilemään
upeaa metsäistä ja kallioista, ja juurakoista luontoa. Sen
jyrkkiä mäkiä pitkin harppauksin ylös ja alas, jotta en ihan
kangistu, ja pian jopa jalkojani menetä näitten hullutusteni
kanssa. - No, viittaan tuossa näihin aina vain jatkuviin ja
kasvaviin kirjoituksiini.
Ei sada nyt! Minä huomaan, vaikka
sadetta luvattu koko
päiväksi. Ehkäpä minä ehdin vielä, ennen sadetta, jos pidän
kiirettä. - Pian pian .. ulos ulos!
Äkkiä lenkkivehkeet
jostan parvekkeen nurkasta, ne ylle ja
sitten vain pian ovest… ja eikun, sanoja pukkaan nyt samalla.
Vain muutama sana, kuin
vastauksena aamun ajatuksiin ja
uutisiin: ”Ajassa, on paljon tapahtumia …”, ne alkoivat.
- Tuosta jo heti ymmärsin - tulee tarina.
Taivaalle kiireesti
kurkkasin ja
huokasin: "Pidätä vielä sitä
sadetta että ehtisin, enkä ihan kastuisi!"
No, jos minä nyt äkkiä nuo
mieleeni tunkevat sanat vihkoon
kirjoitan, jotta ne muistan, näin suunnittelin. Jatkan sitten
kun tulen takaisin. -
Mutta ... sanat vain
jatkuivat, ja niitä
kiireesti muistiin kirjasin. Tästä jatkan kun palaan, ajattelin,
mutta eei! … ne jatkuu
vielä! Pian
pian muistiin nekin.
Ja vielä uudelleenkin toisen kerran, ja lenkkivaatteet jo yllä.
Ei, nyt on kyllä mentävä! - Ai,
mutta nuo roskat, jätteet ja
muovit … ne vielä pakattava mukaan, menevät samalla
reissulla. Kiireesti kiireesti!
Ja sitten ovesta ulos,
portaat alas sen sata askelmaa, ja ovesta
pihalle. Joku naapuri minua katsoi ja yritti tervehtiä, en häntä
huomannut, kun niin tohkeissani roskiksille kiirehdin.
Kun vihdoin hänet näin, hän vähän ihmetteli hiljaisuuttani.
Tervehdin ja huikkasin perään: -”Yks tarina kulkee mielessä,
olin siihen niin keskittynyt! Hei vaan!” Hän hymyili, jotain
vastasikin,vaan en kuullut, mutta hän ymmärsi, sen hymystään
vaistosin.
Roskat laatikoihin,
sauvat käteen ja menoksi.
Jumppakumpu jo kutsui.
Ja nuo jalat, niin kumman notkeasti
allani vilistivät. Tuntui
että voimaa on, ja sulavuutta, ketteryyttäkin … näin vanhalla,
tai no, vähän nyt jo iäkkäämmällä ukolla.
Ei satanut vieläkään.
Kävellessä pikaisesti
pikku
lappuselle vielä muutamia sanoja
piirsin, loput koitin kerätä johonkin pääni muistiin, vaikka siitä
onkin huonoja kokemuksia. Sanat tulevat vilkkaasti – vaan,
katoavat yhtä vilkkaasti, ellei niitä heti jotenkin talleta.
Sama on öisillä sanoilla: ellei
niitä heti muistiin laita, ne menivät,
eikä niitä enää aamulla millään tavoita. Ovat kuin lintuparvia,
tulevat ja menevät.
Siellä nyt mäkiä könysin sauvojen
kanssa, ylös ja alas.
Ja mielikuvissani kuin
pääni päällä jokin ajatuskupla, jonne
kaikki sanat siirtyvät sitä mukaan kun mielessä vilahtivat.
Puolen tunnin päästä se kupla varmaan jo valtavalta ilmapallolta
näyttäisi, jos sen näkisi oikeasti. Sitä
nyt raahasin pääni yllä
jumpan loppuun asti.
Ei satanut vieläkään.
Sitten kotiin, portaat
ylös, ne samat sata, pian vaatteet pois ja
sopivaan suihkuun, lopuksi viel kylmään. Sitten pikainen
kuivaus ja istahdus koneen ääreen - "valkea sivu" auki.
- Ja siitä tämä tarina lähti: ”Kun minä nyt virkistävän ja hiet
poistavan kylmän suihkun …”
Ympäriltäni kuului kova ropina.
Sade hakkasi ikkunapelteihin
ja ikkunoissa vilisi
vesi.
– Enpäs kastunut, vaikka
ihan loppumatkassa jo muutaman pikku
pisaran tunnistin ja mielessäni kuulin kuin sanat: ”En enää kovin
pitkään voi pidättää.” En välittänyt, sillä muistin ennen lähtöä
kirjoittamani sanat, etten minä pikku sateesta sula.
Niin, ja tässä sitten se tarina,
joka lähtöhetken kiireessä nopsaan
virisi, pienessä hetkessä, oven raossa ravatessa.
Ja näin se kulki, eikä
sanoja tarvinnut juurikaan muutella:
”Ajassa
on paljon tapahtumia
sotien julmuuksia, valheita
kieroilua ja kahmimista
tänään yhtä – ja huomenna jo toista
- elämän hetki on kyllä melkoista
muutosten valmistamista.
Mutta, yllä kaiken sen
Runoilija näkee ja ymmärtää
tarkoituksen;
- näin oltava on - maailma ei voi olla muuttumaton
vaan, muutoksen tehtävä - se turvaa
kehityksen
kohti sitä, mitä jo kuvattu on
- kasvu ihmisen ja ihmiskantojen -
ihmiskuntien.
Runoilija ei elä ajassa, vaan, ajallisen takana
jossain jo kaukana tulevassa
ihmisen, ja ihmiskunnan unelmassa.
Ja siksi, hän ei voi sitoa itseänsä
aikaan, sen hetkeen
ja kuin uutisten ja
maailmantilanteiden taikaan
sillä, eihän se nyt kanna kuin yhden
päivän vain
eikä se voimia anna päiville tulevain.
Äläkä niin huolehdi kehosi kankeutta
ja kangistumista sanaisi äärellä
muistiin kirjata tulevien aikoja ja päiviä.
Kas, voima mi sinulla vaikuttaa
sanoja, aikoja, kuvia
on suurempi kuin on kehosi toimi
… onhan ylläsi se uusi loimi
jonka alla piilossa on kaikki min
tarvitset
nyt maailman ajassa, sen alla ja yllä.
Sanaisi voima kantaa ylemmä
kulkee aikojen yllä, tulevien
ymmärryksellä.
Joten, rauhoitu pelostasi ajallisen
kehosi myötä
tärkeintä on tehdä työtä
tulevien hetkien ja päivien – aikojen
eteen
- etkä sinä sula pieneen sadeveteen.
(Kun sade oli juuri alkamassa
ja aamun liikunta jo ovella
odottamassa.)
Turhaa huolta turhan tähden
kehosi toimii aina, kun matkaasi
lähdet.
Kas, aika on suurempi, kuin on
ihmiskeho
ja, jos "aika jo parantaa"
kuinka paljon enemmän ylemmän voimat ajan
takaa.”
*
Ja näiden sanojen, ja
tämän aamuisten touhujen jälkeen,
alkoi kasvaa se jokin uusi,
nyt työnimenä "Ajasta Ajattomuuteen".
Nimeksi jo pian vakiintui -
"Ajasta Ajattomaan".
Sinne nyt
katseeni ja
kaiken huomioni käännän ...
Niin, jotenkin kummasti tuo aamu kaikkineen, ja
nopsaan syntyneine sanoineen, käynnisti uuden vision
joka saman tien jo alkoi kantaa jotain uutta kohti.
*