| 16.09.2025
Ajasta Ajattomaan -tarinan syntyminen |
Uuden uusi aamu Ja kun minä nyt, virkistävän ja hiet poistavan kylmän suihkun jälkeen istahdin keinutuoliini koneen ääreen ja katson ulos ikkunasta, näen miten vesisade vihmoo pisaroita, jotka lukuisina viiruina valuvat pitkin lasia, ja sateen ropina kuuluu ikkunalaudoista kodissani vähän joka puolelta. – Nyt siellä sataa! - Kuten oli luvattukin. Tämä vain pikku johdannoksi uudelle aamulle - ties vaikka jollekin uudella ajalle, muutokselle, joka tänä aamuna alkoi näin. Takana hyvin nukuttu yö, vaikka hieman katkonainen, ja viimein hereille puoli kymmenen. Siitä aamupala normikaavan mukaan; plenderillä ihana kaiken sisältävä sotku hedelmiä, marjoja, siemeniä, taatelia, pähkinöitä, jugurttia ja myös kreikkalaista. Tietysti mausteiksi vähän merisuolaa, inkivääriä, valkosipulia, mustapippuria, kanelia, kurkumaa ... ja mitä kaikkea nyt siinä vielä olikaan. Ja kattilassa kiehahti eilistä kahvia – ihan hyvää edelleen. Siitä aamupalalle telkkarin ääreen, josta tuli sopivasti Puoli seiskan eilisen nauhoitus, ja ihana Seela Sella. Tuon kaiken aamuisen ohjelman siinä itseeni sovitin, ja uudesta aamusta nautin. Päällimäiset tylsät uutisen jo kännykästä kuuntelin aamupalaa tehdessä. Ei mitään uutta! Pelkkää sotaa ja siihen varustelua. Jotenkin siinä hetken mietin, että pitäiskö tuostakin jotain kirjoittaa, kun nuo aikaisemmat tarinani kulkevat aivan muissa ulottumissa. Kehoanikin ehdin hetken miettiä, jäykistyy jäykistyy mokoma, tästä istumisesta ja koneen ääressä kököttämisestä sanojeni maailmassa. Vähän telkkua välipalaksi, etten liian syviin ylös tai alas sanojeni kanssa putoa. Kehon venyttely pitää hoitaa tuossa ikkunani alla olevalla jumppakummulla sauvojen kanssa, ja sopivin väliajoin laivan ihanissa tansseissa. Ja tuosta jäykistymisestä juuri mietin, että kyllä nyt pitäis mennä ulos, tuohon mun jumppakummulle, kiipeilemään upeaa metsäistä ja kallioista, ja juurakoista luontoa. Sen jyrkkiä mäkiä pitkin harppauksin ylös ja alas, jotta en ihan kangistu, ja pian jopa jalkojani menetä näitten hullutusteni kanssa. - No, viittaan tuossa näihin aina vain jatkuviin ja kasvaviin kirjoituksiini. Ei sada nyt! Minä huomaan, vaikka sadetta luvattu koko päiväksi. Ehkäpä minä ehdin vielä, ennen sadetta, jos pidän kiirettä. - Pian pian .. ulos ulos! Äkkiä lenkkivehkeet jostan parvekkeen nurkasta, ne ylle ja sitten vain pian ovest… ja eikun, sanoja pukkaan nyt samalla. Vain muutama sana, kuin vastauksena aamun ajatuksiin ja uutisiin: ”Ajassa, on paljon tapahtumia …”, ne alkoivat. - Tuosta jo heti ymmärsin - tulee tarina. Taivaalle kiireesti kurkkasin ja huokasin: "Pidätä vielä sitä sadetta että ehtisin, enkä ihan kastuisi!" No, jos minä nyt äkkiä nuo mieleeni tunkevat sanat vihkoon kirjoitan, jotta ne muistan, näin suunnittelin. Jatkan sitten kun tulen takaisin. - Mutta ... sanat vain jatkuivat, ja niitä kiireesti muistiin kirjasin. Tästä jatkan kun palaan, ajattelin, mutta eei! … ne jatkuu vielä! Pian pian muistiin nekin. Ja vielä uudelleenkin toisen kerran, ja lenkkivaatteet jo yllä. Ei, nyt on kyllä mentävä! - Ai, mutta nuo roskat, jätteet ja muovit … ne vielä pakattava mukaan, menevät samalla reissulla. Kiireesti kiireesti! Ja sitten ovesta ulos, portaat alas sen sata askelmaa, ja ovesta pihalle. Joku naapuri minua katsoi ja yritti tervehtiä, en häntä huomannut, kun niin tohkeissani roskiksille kiirehdin. Kun vihdoin hänet näin, hän vähän ihmetteli hiljaisuuttani. Tervehdin ja huikkasin perään: -”Yks tarina kulkee mielessä, olin siihen niin keskittynyt! Hei vaan!” Hän hymyili, jotain vastasikin,vaan en kuullut, mutta hän ymmärsi, sen hymystään vaistosin. Roskat laatikoihin, sauvat käteen ja menoksi. Jumppakumpu jo kutsui. Ja nuo jalat, niin kumman notkeasti allani vilistivät. Tuntui että voimaa on, ja sulavuutta, ketteryyttäkin … näin vanhalla, tai no, vähän nyt jo iäkkäämmällä ukolla. Ei satanut vieläkään. Kävellessä pikaisesti pikku lappuselle vielä muutamia sanoja piirsin, loput koitin kerätä johonkin pääni muistiin, vaikka siitä onkin huonoja kokemuksia. Sanat tulevat vilkkaasti – vaan, katoavat yhtä vilkkaasti, ellei niitä heti jotenkin talleta. Sama on öisillä sanoilla: ellei niitä heti muistiin laita, ne menivät, eikä niitä enää aamulla millään tavoita. Ovat kuin lintuparvia, tulevat ja menevät. Siellä nyt mäkiä könysin sauvojen kanssa, ylös ja alas. Ja mielikuvissani kuin pääni päällä jokin ajatuskupla, jonne kaikki sanat siirtyvät sitä mukaan kun mielessä vilahtivat. Puolen tunnin päästä se kupla varmaan jo valtavalta ilmapallolta näyttäisi, jos sen näkisi oikeasti. Sitä nyt raahasin pääni yllä jumpan loppuun asti. Ei satanut vieläkään. Sitten kotiin, portaat ylös, ne samat sata, pian vaatteet pois ja sopivaan suihkuun, lopuksi viel kylmään. Sitten pikainen kuivaus ja istahdus koneen ääreen - "valkea sivu" auki. - Ja siitä tämä tarina lähti: ”Kun minä nyt virkistävän ja hiet poistavan kylmän suihkun …” Ympäriltäni kuului kova ropina. Sade hakkasi ikkunapelteihin ja ikkunoissa vilisi vesi. – Enpäs kastunut, vaikka ihan loppumatkassa jo muutaman pikku pisaran tunnistin ja mielessäni kuulin kuin sanat: ”En enää kovin pitkään voi pidättää.” En välittänyt, sillä muistin ennen lähtöä kirjoittamani sanat, etten minä pikku sateesta sula. Niin, ja tässä sitten se tarina, joka lähtöhetken kiireessä nopsaan virisi, pienessä hetkessä, oven raossa ravatessa. Ja näin se kulki, eikä sanoja tarvinnut juurikaan muutella: ”Ajassa on paljon tapahtumia sotien julmuuksia, valheita kieroilua ja kahmimista tänään yhtä – ja huomenna jo toista - elämän hetki on kyllä melkoista muutosten valmistamista. Mutta, yllä kaiken sen Runoilija näkee ja ymmärtää tarkoituksen; - näin oltava on - maailma ei voi olla muuttumaton vaan, muutoksen tehtävä - se turvaa kehityksen kohti sitä, mitä jo kuvattu on - kasvu ihmisen ja ihmiskantojen - ihmiskuntien. Runoilija ei elä ajassa, vaan, ajallisen takana jossain jo kaukana tulevassa ihmisen, ja ihmiskunnan unelmassa. Ja siksi, hän ei voi sitoa itseänsä aikaan, sen hetkeen ja kuin uutisten ja maailmantilanteiden taikaan sillä, eihän se nyt kanna kuin yhden päivän vain eikä se voimia anna päiville tulevain. Äläkä niin huolehdi kehosi kankeutta ja kangistumista sanaisi äärellä muistiin kirjata tulevien aikoja ja päiviä. Kas, voima mi sinulla vaikuttaa sanoja, aikoja, kuvia on suurempi kuin on kehosi toimi … onhan ylläsi se uusi loimi jonka alla piilossa on kaikki min tarvitset nyt maailman ajassa, sen alla ja yllä. Sanaisi voima kantaa ylemmä kulkee aikojen yllä, tulevien ymmärryksellä. Joten, rauhoitu pelostasi ajallisen kehosi myötä tärkeintä on tehdä työtä tulevien hetkien ja päivien – aikojen eteen - etkä sinä sula pieneen sadeveteen. (Kun sade oli juuri alkamassa ja aamun liikunta jo ovella odottamassa.) Turhaa huolta turhan tähden kehosi toimii aina, kun matkaasi lähdet. Kas, aika on suurempi, kuin on ihmiskeho ja, jos "aika jo parantaa" kuinka paljon enemmän ylemmän voimat ajan takaa.” * Ja näiden sanojen, ja tämän aamuisten touhujen jälkeen, alkoi kasvaa se jokin uusi, nyt työnimenä "Ajasta Ajattomuuteen". Nimeksi jo pian vakiintui - "Ajasta Ajattomaan". Sinne nyt katseeni ja kaiken huomioni käännän ... Niin, jotenkin kummasti tuo aamu kaikkineen, ja nopsaan syntyneine sanoineen, käynnisti uuden vision joka saman tien jo alkoi kantaa jotain uutta kohti. * |