12.05.2016

Kertoja: -Ja tässä on hän, herkkä runoilija, joka kirjoittaa auki elämän. Hän kaikkien laivan asukkien kuin sielujen tulkki on. Hän tuntee jokaisen kohtalon.

Hän kulkenut on rinnalla, tunteet, ajatukset, sanoiksi pukenut. Siin' rinnalla itsekin varttunut. 

Minne viel' sanansa yltääkään, kun matkalla vauhtiin päästään. Mitä kaikkea hän saakaan muistiin piirtää noiden outojen ajatuksista, ja mitä kaikkea huokaileekaan itsekseen, kun ikkunansa äärellä haaveilee.


Tämän alla olevan lainasin maitten matkalta, ennen laivaan astumista. Näin kulki hän kerran Erakon rinnalla ja huokauksia kuvasi. Niitä... niin, niitä rakkauden kaipuun tunteita. - Mitäs sitä runoilija sydämessään muuta.
.
 

"Ja Erakko kulkee
hän selittää jo voi
mikä kaipauksen suuren 
runoilijalle toi.

Sen kirjasi
   sen piirteli
kuvan kauniin kaukaisen
syvän toiveen huokauksen:

-Oi jokin, joku,
oi jossain… kuule mua!
Voisiko tuo sisäiseni palo
tulla mun luo!

Ja kirjoitettu on niin paljon
kirjoitettu salaisesta kaipauksesta
se puettu hahmoon näkyväisen;
Liisan, Sirkan, Leilan, Tarjan
monen niin kauniin kukan ja marjan.

Vaan nuo monet
ovat vain elämän hetket kuumat
kuin hulluuden huumat
… mi haipuneet pois

-Oi, ... jospa se sisäiseni kaipaus
joskus täyttyä vois!

Näin kuunteli Erakko
hiljaisessa yössä sanojen virtaa
kosketti sauvallaan rakkauden pintaa

rakkauden
mi rakkautta ei ole tämän näkyväisen maan
vaan sisäisen
kuin haavemaan.

Se haavemaa viel' jossain on
ihmisen kaipaus kuin pohjaton.
 

Ja Erakko tiellänsä näkee sen
tuntee tuskan sydämen
  - ihmisen
    - sisäisen

ja valollansa osoittaa
hän suuntaa oikeaa
... ja huokaa:

-Oi, jospa ihminen
sais' oikein rakastaa
ja löytää sen
sisäisensä tyydytyksen

… kuin elonsa täyttymyksen
osan iäisen."

  #

-Jäädään siis odottelemaan, millaisia lemmen lurituksia matkan aikana runoilijasta pulppuaa, ja mitä kaikkea hän ystävistään muistiin kirjaa.

 

 

10.06.2016

Runoilijan rakkausravinto

Ja jo runoilijakin tarttui tähän
kuin arvoitukseen suureen:

-Lähdeveden äärellä minä ymmärsin
ett' mikä kaikessa on merkityksellisin;

ei yksin se siunauskaan kaikkea pelasta
ei ravinnon arvoa paranna
ellei ole oikeata asennetta
   kiitollisuutta ja mielen rauhaa
   kuin kiitoksen asennetta
ei vihan, kaunan, katkeruutta
vaan, kuin kaikesta anteeksi antavaa rakkautta
… rakkautta elämää kohtaan

elämää kaikessa;
   itsessä
   ympäristössä
   läheisissä
   menneissä ja tulevissa
   ja tulevien unelmissa.

Sellaista rakkauden mieltä
jota kuin mahdoton on selittää.

Se ei ole sitä
mitä ihminen yleensä sillä ymmärtää
sitä tunnetta
joka toisen ihmisen toiseen yhdistää. - Ei!

Tämä rakkaus on enemmän
   se on elämän asenne ja oikeat arvot
   se on kunnioitus
   usko, luottamus
   ja halu palvella
   olla hyvissä ja oikeissa asioissa urhea.
   - Ja olla rohkea.

Vaan, mikä on sitä hyvää ja oikeata
sitä jo onkin vaikea sanoa
sillä, jokaisella on omansa maailma ja sen kuva
joka hänen kohdallaan on toteutuva.

Liian suuri kysymys on tää
miten ihminen vois oikean elämän rakkauden ymmärtää.
Ja miten sen voisi ees toiselle selittää.

Miten siis voisi oikein rakastaa
jos ei ole ees sanoja sille
mitä se oikeasti tarkoittaa.

Siin' tää runoilija nyt joutuu kuin häpeään
kun sanansa häviävät tyhjään.

Ja miten ihmisen mieli ja keho voisi sen käsittää
ja siten oikein toimia ja pysyä terveenä
- kas siinä on kysymys tärkeä.

-Oi anna vastaus, sinä Viisaus suuri
mikä on tämä rakkaus
missä ois sen viisauden juuri
ja josta voisi kasvaa se autuuden ja onnen puu
joka kaikkeen ympäristöön kurkottuu.

Ja jossa ois se sisäisen syvä rauha
se usko ja luottamus
se toivo ja ymmärrys, jota etsiä
ja jota kohti
ja joka kuin kirkkaana tähtenä kutsuen hohti.

Ja joka ihmiselle ois se rauhan ja rakkauden satama
joka ois se hyvän elämän ja terveyden kuin sanaton koti.

Ja tältä pohjalta
vois etsiä uskoa ja luottamusta johonkin
joka antaisi sen rauhan
sen tilan ja elon oikean asenteen ja turvan
joka poistaisi sen sisäisen pelon surman

sillä pelossa ei ole rakkautta
vaan, kuin ainaista vihaa
ja vihassa ei ole turvaa
eikä unelmaa.

Viha kaiken hyvän kadottaa
sillä, oikealla rakkaudella on tarkoitus auttaa ja parantaa
- ei elämää hajottaa
vaan tervettä elämää rakentaa.

  #

 

 

09.07.2016

Runoilijan rakkaus

Kertoja: -Jaa'as, mitä huokaat sinä, oi runoilija kaunosielu?

Mitä tuumaa kaikesta nyt Olavi Taikasulka
katsoissaan ulos ikkunasta.

 

-Rakkautta, hän aloittaa.
-Oi, rakkautta kaipaa ihminen
… aina
ja etsii sitä

katsoo toista ihmistä
silmillensä suloista
mielellensä kuin huumetta.

Kaipaa, etsii, jotain syvän sisäisen kosketusta
kuin sielunsa puolikasta
joss' olossa hän kuin täysi olisi
jossa kuin levon saisi hän
… löysi viimein sielunsa ystävän.

Vaan, mikä siinä huumassa
sielun syvän kosketuksessa
kaipauksen täyttymyksessä
levossa ja rauhassa…
… kun uudessa aamussa se haipuvi pois
kuin aamuinen usva … se ollut ois.

Oliko se sittenkin unta?
Jotain kuin mahdotonta
täyttynyttä kaipausta

kun täyttynyt ei se kuitenkaan
kun joku jossain sisällä edelleen vain huokaa:
-Oi, mulle sitä oikeata rakkautta tuokaa!

Niin, eilen se täyttyi, ja oli siinä
   sanoin hempein
   poskin punaisin ja nauravin suin
… ja jo tänään taas suruni kaipaavissa kyynelissä
onnettomana uin.

Eikö ollutkaan se täyttymys?
Vai … eikö ollutkaan se tarkoitus?

Oli vain yks jokin syvän kosketus
kuin jokin … muistutus ja kuva:
tää ajallinen rakkaus
on aina haipuva.

Että, se ajallinen rakkauden kosketus
ja syvän sisäinen kaipaus
eivät täyty, vaik toive niin olisi
vaik' niin hyvältä se hetken tuntuisi. - Ei!

Vaan, jotain suurempaa se on;
   jotain, mik' ei muutu
   jok' ei mistään suutu
   joka on, kuin ei olisikaan
   joka täyttää kaipuutaan, vaik' ei ketään olisi.

Ihminen vain levossaan huokaisi:
-Oi, minulla on se 
täyttymyksen tunne!
Eikä kaipaa hän mitään muuta.
Jossain syvällään hän antaa täyttymykselle suuta.

Tuo, on jotain rakkautta suurta
jot' ei ees runoilija selittää taida.

Vaan, ainoastaan tietää hän sen
ett' maallinen rakkaus on aina vaiva
mihin aikanaan väsyy ihminen
kuin usvan haihtuen kirkastuu kuva
elon todellinen ulottuma.

 

Ja katseensa kääntää nyt runoilija…
katsoo hän MertenMiestä
jolla aina on rakkautta
… mutta, myös tehtävä

ja tuo toinen
ei voi olla toisellensa ystävä
vaan, kuin ainainen on taistelu
kumpi pääsis voitolle.

Ja jos hetkin jokin tunteen huuma
jokin ihmissuhde kuuma, jo kuin voitolla olisi
tulee paikalle tehtävä
joka kuin miekalla ankaralla
viilsi tunteet tunteista
irrotti ja muistutti:
-"Se sisäisesi rakkaus viel' suurempi on.
Tehtäväsi on kädestä kohtalon.
Vain siin' on sun sisäisesi rauha
… tuo ajallinen ei kauas kanna."

(Huokaus) …

Ja niin matkaa taas merille, oi MertenMies
tehtävän taakka selässään
rauhan tunne sisällään
ja onni, mi kasvoillaan loisti
taas kyynelten jälkeen sitä syvää kirkkautta toisti.
 

Mut' annettu on apu myös ajallisen vaivaan
... kas, ihminen on hän myös.

)))
      -Jotta jaksat tehdä sun tehtäväs ja työs.

Vaik' sisäisen kirkkaus ja rauha vallalla jo olisikin
on ajallisen tunne kuin suloisin;
   kasvojen kauneus ja silmien ilo
   naurava suu ja hellät sanat
   käsien kosketus ja kuuma iho
   - jokin outo sydämen riemu.

Virkansa silläkin eloss' ihmisen.
Virkansa myös elossa Merten Miehen.

Siks' sallittu on satamat ja ilojen huuma
sallittu satamain tunne kuuma
ett' se osanen, mi hänessä on maallinen
täyttymyksensä saisi
… ja sitten taas
levollisesti laivalle, merille, palaisi.

Ja taas matkallaan muistelisi: -Oi, kyllä elämä on kaunis…
   niin … kaunis, ja hyvä elää sille
   jolla on aikaa, ja tilaa unelmille
   ja sielun vapaus
   - ja sielun … vapaus.
 

Ja näin elää MertenMies
kuin kaukainen ystävänsä konsanaan
jost' kaunista laulua lauletaan
johon kuin piirretty on MertenMiehen tarina…

-Ole vain urhea! ja muista taistella
ett' meret vois olla vapaita.

Mut' satamassa
sai ain hetken hän nauttia
vaik' syvällä sisällä kuin täyttymätöntä kaipausta.

-Oi, ei tiennyt impi Oollannin, kuik' oli laitansa
kun merimies pestäväks vei hälle paitansa…

Ja,
-... mut' tyttö poltti sydämens - hän itse … sikarin.

Niin, vaan rauhansa sai tuo ystäväkin
sisäisensä täyttymyksen
nuoruutensa kaipauksen
… kun tehtävä tehty ol'.

Toteuttaako lie myös MertenMies
elonsa kohtalon.
 

Ja laivalla oli hiljaista.
Koko miehistö hiiskumatta kuunteli
kun runoilija tarinansa ilmoille kirjaili.
 

Ja kutsuvat meret nyt MertenMiestä
meret kaukaiset, ja aallot ulappain.

Tää alku vast', kuin järveä ollut ois
vaik' suuri jo tämäkin
kun rannat tutut on näkyvistä pois.

  #

     
   Försti
: - Hohhoi … onneks mäenn-oo ihmine!
                     Ett' osaaki se olla monimutkane.

  #